Kun koko elämä on ollut hyvin selkeästi suunnattua ja omat suunnitelmat selkeitä, joutuu isojen asioiden äärellä väistämättä miettimään omaa näkökantaansa ja omia tehtyjä valintoja.
Urheilu ja koulu, siinä kaksi pilaria minkä varaan on mun elämän temppeli, pilvenpiirtäjä tai palatsi rakennettu. Vuosien aikana on vaihdellut se kumpaa on tietyllä tasolla painotettu enemmän, mutta molempien suorittaminen kunnolla on ollut aina tärkeintä. Nyt kuitenkin sairausepäilyjen myötä urheilun rooli omassa elämässä on erilainen kuin aiemmin. Tällä hetkellä olen kyllä pääosin reeneissä paikalla, mutta aika kuluu kynsiä pureskellen ja venytellen (ensimmäistä tehdään enemmän, koska venyttely sattuu kun mies on rautakanki). Ei siis ole varmaankaan kenellekään yllätys, että varsinkin alussa tilanne rassasi pääkoppaa melko paljon. Teki mieli juosta seinästä läpi ja aiheuttaa naapurin mummolle ihmettelyn aihetta. Tilanne kuitenkin on mitä on ja se ei millään miksikään muutu. Tällä hetkellä odotetaan vielä lähes kaksi viikkoa ja sitten ollaan ehkä viisaampia siitä mikä miestä vaivaa.
Nyt vasta ehkä viikko sitten olen itse alkanut omaan päähäni saanut kuvan siitä millaisen mittakaavan asiasta tässä puhutaan, vaikka tietekään mitään hengenvaaraa tai muuta hätää ei olekaan. Kuitenkin omat silmät ovat myös avautuneet oman elämän suhteen ja asioiden perspektiivit ovat hieman muuttuneet. Käytännössä olen pystynyt muuttamaan omia hieman kaavoihin ja rutiineihin kangistunutta tapaa toimia.
Aiemmin reenipäivät olivat minulle käytännössä pyhiä. Silloin kävin koulussa normaalisti, mutta koulun jälkeen ennen reenejä en esimerkiksi ikinä olisi voinut nähdä ystäviä tai muutenkaan tehdä muuta kuin olla kotona. En oikeastaan edes tiedä mistä tällanen fiksaatio mieleen on tullut ja nyt kun ajattelee niin todella typerältähän se kuulostaa. Nyt olen alkanut löytää myös sen "vapaa-ajan" ja nauttinut siitä kun keksiikin jotain tekemistä eikä vain homehdu kotona valmistautuen reeneihin tai runnoen koko ajan koulutehtäviä menemään. Nyt pystyn ja uskallan lähteä mukaan jos muu porukka lähtee jonnekin koulun jälkeen hetkeksi ja sen jälkeen kun pari tuntia on kavereiden seurassa vietetty niin palaa kotiin ja tekee ehkä kouluhommia ja lähtee reeneihin. Ei tarvitse kahdeksaa tuntia mököttää kotona, koska tuntuu siltä ettei urheilijana voi keskittyä kuin urheiluun.
Ylipäänsä koko perspektiivi asioihin on tässä viime aikoina muuttunut. Kaikista asioista ei tarvitse ottaa jäätävää stressiä ja jäädä miettimään. On parempi välillä elää oikeasti ja tehdä sitä miltä tuntuu. Yksi ärsyttävä/valittava asiakas tai hieman vihkoon mennyt kouluhomma ei enää ainakaan niin paljon jää vaivaamaan, vaan elämässä on jonkin verran kaikkea muutakin. Toinen asia on myös se, ettei liikaa kannata stressin myötä kiirehtiä vaan tehdä omaan sopivaan tahtii hommia, tietenkin niin että deadlineista tai muista sovituista hommista pidetään kiinni.
Tämä koko oma valaistumiseni ei missään nimessä tarkoita, että urheilun tai koulun asema kahtena pilarina elämässäni muuttuisi. Olen tässä useiden pohdiskelujaksojen jälkeen ymmärtänyt, ettei elämän tarvitse 24/7 rakentua niiden ympärille, ainakaan sillä tyylillä jolla itse olen rakentanut. On turha murehtia ja märehtiä kaikkea ensin useita hetkiä, vaan saa myös elää ja samalla pitää päämäärät tiukkoina. On omalla tavallaan surullista, että mulle tän perspektiivin näkeminen vaati hieman suuremman ja pysäyttävän tapahtuman, mutta täytyy olla kiitollinen että se nyt löytyi. Onhan tämä pääkopallekin hieman kevyempää, kun ei joka asiasta kanna taakkaa vaan uskaltaa terveellä tavalla olla vaan välittämättä liikaa.
"On herätty riittävän monta aamua, ettei roolii pääl, esitän vaan mua"
