Syöpä, kun sitä miettii sanana niin sehän kuulostaa kiehtovalta, siitä löytyy suomen kielen hienouksia kerrakseen; on öökköset ja ääkköset sekä muut ystävät. Kaiken lisäksi lauseessa se voi olla tavallinen ateriointiin viittaava verbi ("Syöpä Santtu tänään hitaasti.") tai sitten se voi olla yksi kavahdetuimpia ja negatiivisimpia mielikuvia aiheuttava sana, joka kuvaa sairautta jota kellekään ei maailmassa toivoisi. Itselleni on tuo sana viime aikoina tullut tutuksi ja tulevaisuudessa varmaan tulee vielä tutummaksi.
Hodgkinin tauti, lymfooma ja imusolmukesyöpä, kyllähän rakkaalla lapsella tässäkin tapauksessa on monta nimeä ja kahden ensimmäisen taakse piiloutuu kuulijalle epäselvyys, mitä ne edes tarkoittavat. Tuossa on melko selkeästi syy miksi itse en ole missään vaiheessa sanaa "syöpä" kavahtanut käyttää, miksi piilottaa hienon termin taakse totuus ja aiheuttaa hämmennystä siltä osin. Alusta saakka olen ottanut linjan, että haluan olla mahdollisimman avoin tilanteestani ja puhua asioista niiden pikeilla nimillä, jos huomaan jonkun sitä kavahtavan, muutan silloin sanavalintojani, sillä ei tarkoitus tässä ketään ole vaivaannuttaa.
Perjantaina aamulla kello kuuden jälkeen matkasin bussilla Keski-Suomen Keskussairaalaan päivystykseen lämmönnousun johdosta. Päivystyksessä pedissä odottelin, kun verikokeita otettiin ja pääsisin lääkärin luo. Seitsemän aikoihin kävi kutsu lääkärille ja sieltä tuli kahdet uutiset. Tilanne siinä kohtaa ei näyttänyt vakavalta ja kyse oli joko pienestä virustaudista tai sitten se johtui niistä uutisista, jotka seuraavaksi sain. Viikkoa aiemmin oli minulta leikattu koepalat diagnoosin selvittämiseksi ja jo silloin oli sanottu, että kyseessä todennäköisesti olisi imusolmukesyöpä. Testien tulokset olivat valmistuneet ja päivystävälääkäri kertoi, että diagnoosi oli oikea. Siinä se siis oli, virallisesti minusta tuli syöpäpotilas.
Myöhemmin minut käytettiin vielä keuhkoröntgenissä ja CT-kuvissa ja sain lopulta tiedon, että minut siirrettäisiin syöpäosastolle. "Siinäpä vasta paikka, joka kuulostaa masentavalta" muistan miettineeni ja niimpä matka jatkui aamupäivästä uuteen osoitteeseen. Seuraavaksi minusta otettiin luuydinnäyte ja sain kuulla, etä sairaalan lymfoomaspesialisti tulisi myöhemmin keskustelemaan kanssani jatkosta. Niimpä sitten makailin osastolla ja odotin kaikkea läpi käyden mitä se spesialisti sanoisi.
Alunperin minun piti saada tulokset koepaloista vasta viikon päästä tiistaina, joten sain pienen varaslähdön kaikkeen, kun jouduin päivystykseen ja lääkärit päättivät ottaa kuvat ja näytteet myös samalla reissulla. Tämä oli ehkä lohdullisin tieto sinä päivänä, että pyörät oikeasti pyörähtivät liikkeelle. Mutta palataampa sinne osastolle 31. Lopulta spesialistilääkäri tulee huoneeseeni hoitajan kanssa ja kyselee vointia. Pakollisen voinnin kyselyn jälkeen päästiin sitten asiaan. Ensimmäisenä minulle kerrotaan, että diagnoosi on Hodgkinin tauti eli yleisimmin 20-30 tavattava imusolmukesyövän muoto. Minulla niitä imusolmukelaajentumajudansseja (edelleenkään en tiedä miksi niitä kutsutaan) löytyi rinnan kohdilta sekä jostain vatsan seudulta. Kuitenkin missään sisäelimissä niitä ei ollut, joka oli hyvä tieto ja tätä kautta ennuste oli hyvä. Sen jälkeen minulle kerrottiin, että hoidot halutaan aloittaa mahdollisimman nopeasti.
Nyt ollaan maanantaissa ja viimeisimpien käänteiden jälkeen tilanne on se että hoidot lyödään käyntiin tänä perjantaina. Hoidot tulevat kestämään 6-8 kuukautta ja tuona aikana kahden viikon välein menen päiväsairaalaan 2-3 tunnin ajaksi tippaan ja sitten pääsen kotiin eli osastolla ei onneksi tarvitse hengailla. Sivuvaikutukset, niitähän löytyy ihan mukavasti ja ne ovat rehellisesti ne ainoat asiat, jotka mietityttävät. En mä mitään hiusten lähtöä pelkää tai häpeä. Asia joka mietityttää on se oma fyysinen kunto, kuinka paljon se tulee heikkenemään. Ollanko joskus siinä pisteessä että portaiden nousu meinaa viedä hengen vai tuleeko minua vain esimerkiksi väsyttämään hieman lisää. Kaikki tämä on yksilöllistä ja sen takia perjatain ensimmäinen hoitokerta samaan aikaa hermostuttaa, mutta tuntuu myös hyvältä että saadaan taistelu kunnolla käyntiin.
Näitä asioita miettiesseni olen taas huomannut sen, kuinka hyvin asiat loppujen lopuksi minullakin ovat. Minulla on varmasti maailman paras tukiverkosto, josta saan piristäviä, ymmärtäviä, motivoivia ja tarvittaessa vittuileviakin viestejä ja ajatuksia, joilla painaa eteenpäin. Minulla on ruokaa, juomaa ja katto pään päällä, suurin huolen aiheeni on että jaksanko nousta portaat parin kuukauden ajan normaalisti. Toisaalla on ihmisiä, joilla ei ole mitään noista edellisistä ja mahdollisesti vielä pahempi sairaus tai muu vastaava, joka vaikuttaa negatiivisesti elämään.
Rehellisiä jos ollaan, niin en kovin herkästi kuitenkaan tästä tilanteesta pois vaihtaisi. Loppujen lopuksi on oltava kiitollinen korkeuksiin, että voi aamulla nousta ja katsoa omasta kämpästä ulos ikkunasta aurinkoon, siinä ei suoraan sanoen paljoa paskaakaan mietitytä hiusten lähtö tai hetkellinen fyysisen kunnon heikkeneminen.
