"Elämässä tapahtuu asioita joihin ei vaan voi vaikutttaa." Näin oli todennut Yle Urheilun toimittaja Laura Arffman eräässä haastattelussa. Tuohon mentaliteettiin on mun pitänyt lähiaikoina eritoten yrittää päästä sisään, kaikkeen ei vaan voi vaikuttaa ja on elettävä sen mukaan.
Syksyllä mulla oli jonkin sortin henkisen puolen "ongelmia" ja se vaikutti tottakai negatiivisesti elämään, kuitenkin koen että niihin hommiin pystyin loppukädessä itse vaikuttamaan muuttamalla omia tapoja ja puhumalla niistä ongelmista. Loppujen lopuks hommat selvis pään sisällä ja siitä kokemuksesta noustiin taas viisaampana ja vahvempana. Nyt on kuitenkin edetty siihen pisteeseen, että mulla ei oo enää nykysestä tilastani täyttä kontrollolia ja nyt on opeteltava elämään sen asian kanssa.
Viime kirjotuksessa sivusinkin sairaltelujaksoa, joka mulla on ollut päällä. Kohta parin kuukauden ajan oon kuumeillu ajoittain kovassakin kuumeessa. Mitään muita oireita ei oo missään kohdassa oikein ilmennyt ja labrassa on juostu useampaan otteeseen. Ensin ajattelin ite, että hommassa on kyse vaan stressin purkautumisesta rankan syksyn jälkeen. Kuitenkaa kuumeilu ei menny ohi, saatto mennä pari viikkoa ilman mitään, mutta sitten taas puun takaa kuume päälle. Ravasin useamman kerran opiskelijaterveydenhuollossa, mutta mitään ei vaan löydy. Lopulta lääkäri määräsi keuhkoröntgeniin ja sieltä sitten jotain epänormaalia löytyi. Määräys kävi sitten tarkempiin keuhkon alueen kuviin, josko se vastaus nyt löytyisi. Itseäni alkoi vituttamaan koko tilanne, kun mitään ei löydy mut olokaan ei oo normaali, joten ei voinut täysipainosesti reenata.
Tämän viikon tiistaina kävin sitten tarkemmissa ja laajemmissa kuvissa ja perjantaina oli ohjelmassa käynti keskussairaalan keuhkolääkärillä. Menin lääkäriin hyvällä fiiliksellä ja ajattelun, että vihdoinkin saadaan selvyys ja pääsen jatkamaan "normaalisti" elämää. Eipä ollut yläkerran Herra suunnitellut mulle semmosta kohtaloa. Kutsu lääkärin luo kävi ja kerroin kysyttäessä nykysestä voinnista eli pientä lämpöä silloin tällöin, sykkeet koholla ajoittain ja väsymystä. Tämän jälkeen päästiin sitten kuvien tuloksiin ja siinä vaiheessa muuttui perjantai melko radikaalisti siitä mitä olin odottanut. Lääkärin sanat kuului: "Tämä vaikuttaisi lymfoomalta eli imusolmukesyövältä."
Mitä ihminen ajattelee kuullessaan tämmösen jutun, no mulla se meni jotakuinkin näin: "mitä helvettiä toi kaveri just sano?!" Ei se lopputulema siitä kuitenkaan muuttunut, vaikka mitä ajatteli. Varma diagnoosi tämä ei siis ole, mutta hyvin todennäköinen kuitenkin. Nyt edessä on sitten lisätutkimuksia ja sitten tiedetään varmaksi ja päästään mahdolliset hoidot aloittamaan.
Olo on tällä hetkellä tyhjä. En ikinä kuvitellu meneväni hakemaan syöpädiagnoosia. Semmoisen kuitenkin sain ja totuttelen edelleen ajatukseen, mitään hengenhätää ei tietenkään tässä ole, enkä mitenkään huolissani tai peloissani ole. Eniten vaan vituttaa se, että homma ei edelleenkään selvinnyt ja sieltä löytyikin jotain noin isoa. Toisaalta olen todella kiitollinen, että lääkärit tutkivat kunnolla ja vihdoin diagnoosi ainakin melko varmasti saatiin. Muuten pyrin vain ajattelemaan, että näin tämä vaan on tarkoitettu ja näiden esteiden yli mut on luotu kulkemaan.
Loppuun haluun vielä todeta, että tiedän kuinka hieno tukijoukko mulla on ympärilläni. Mitä ikinä tulee nyt tapahtumaan, niin tiedän että mua autetaan jaksamaan. Samalla myös haluun sen sanoa, etten keneltäkään tarvitse mitää sanoja, eniten mua vituttaa se kun todetaan että: "en osaa sanoa oikein mitään." Ei tarvitse sanoa mitään, mä jatkan elämää nyt tämä juttu mukana ja niin on tarkoitettu, turha sitä on sen enempää surkutella. En kuitenkaan haluu myöskään pitää tätä minään valtiosalaisuutena ja haluun avata myös itelleni näkyville näitä ajatuksia tästä tilanteesta, sen takia tää kirjotus tulee ulos. Nyt on sanottava sanottu ja iskän sanoin "jatketaan taistelua!"
Veni Vidi Vici
