Marraskuu 2013, siinä on aika jolloin viimeksi oon ollut loukkaantuneena. Tuolloin multa tähystettiin oikea polvi ja hajotettiin polvesta irronnut palanen, joka kipeytti polvea pahasti. Kokonaisuutena huilin pituus ton vamman takia oli kuukauden verran ja senkin kuukauden aikana sain kuitenkin voimareeniä tehdä käsillä ja lajireeniä salissa ilman juoksua.
Nyt alkaa olla semmoinen reilu kolme kuukautta siitä kun mut siirrettiin lääkäreiden toimesta sivuun kunnollisesta reenaamisesta. Luulen, että moni urheilua harrastanut ja harrastava allekirjoittaa väitteen, että loukkaantumisaika/toipilasaika on pahinta aikaa urheilijalle. Itse olen tämän taas ymmärtänyt viimeisten kuukausien aikana. Olen pyrkinyt käymään reeneissä paikalla niin paljon kuin mahdollista ja joukkueen kanssa oleminen tekee kyllä aina hyvää, kuitenkin on aivan jäätävän vituttavaa katsoa sivusta, kun muut touhuavat ja hikoilevat ja itse juoksee sivussa itsekseen omia juttuja. Valehtelematta sitä tulee sivussa välillä ajateltua "miksi helvetissä tätä edes tekee, jos tämä on palkinto".
Pahinta on kuitenkin pelien sivusta seuraaminen. Meidän osalta kausi alkoi viime viikonloppuna ja avausmatsista jäi tappio käteen. Itse istuin katsomossa seuraamassa kavereiden tekemistä ja kyllähän polte kentälle oli hirveä. Tuntui pahalta, kun et voinut tehdä mitään joukkueen auttamiseksi ja pelin jälkeen kotiin kävellessä tuntui siltä, että jos olisin kentällä ollut ei kukaan olisi pystynyt pysäyttämään mua (oikeasti olisi varmaan pystynyt :D). Seuratessaan sivusta ainakin itse urheilijana käy läpi melko monia tunteita, löytyy iloa ja ylpeyttä joukkueesta ja joukkuekavereista, löytyy vihaa ja turhautumista itseään ja tilannettaan kohtaan, löytyy myös se voittamattomuuden tunne, että "mä olisin ton pallon ottanut kiinni" tms. Näiden fiilisten kanssa oleminen on välillä vaikeaa, mutta loppujen lopuksi uskon, että nuo fiilikset ovat ne voimavarat, jolla laitetaan uusi vaihde silmään, kun vihdoinkin täydellisen reeni- ja peliluvan lääkäreiltä saan.
Viime viikolla vedin ensimmäistä kertaa pitkään aikaa kamat päälle ja reenasin käytännössä kunnolla joukkueen mukana. Edelleenkään en saa sykkeitä maksimeihin nostaa tai kunnollista kontaktia ottaa eli pelaaminen on vielä haman tulevaisuuden asioita. Kamareenit ja kunnollinen hikoilu teki kuitenkin mulle todella hyvää ja olin kyllä väsyneempi ja näläisempi kuin hetkeen olen ollut reenien jälkeen, mutta samalla olin myös onnellisempi kuin moneen kuukauteen! Noiden reenien jälkeen loin itselleni tavoitteen pistää itseni kunnolla kuntoon seuraavaksi kesäksi ja olla myös kesällä 2019 yksi sarjan parhaista pelaajista omalla pelipaikallani.
Tilanteestani on kuitenkin jälleen löytynyt jotain positiivista. Koska oma ura jenkkifutiksen parissa on ollut hyvin lyhyt, on myös ymmärys pelistä melko lapsen kengissä. Nyt ollessani sivussa olen käyttänyt aikaani myös pelikirjan ja videoiden katseluun. Koen, että myös tämän aspektin kuntoon laittaminen auttaa kehittymään melko paljon pelaajana ja on ollut hienoa huomata ymmärtävänsä asioista paljon enemmän. Kehittyä voi loukkaantuneenakin paljon ja sen ymmärtäminen on ollut itselleni tärkeä asia ymmärtää ja se on vienyt pois sitä negatiivisuutta ja turhautumista, jota oma tilanteeni on aiheuttanut. Nyt täytyy kuitenkin pysyä vielä kärsivällisenä ja odotaa omaa aikaansa loistaa.
- S
